Mistä joulusukka on peräisin? Pyhän Nikolauksen kengistä takan reunalla roikkuvaan sukkaan

Miksi jouluna ripustetaan sukka?

Mikään asiakirja ei kerro: ”Tänä päivänä joku ripusti ensimmäisen sukan.” Meillä on legenda Pyhästä Nikolauksesta, Myran piispasta 300-luvulla. Varansa menettänyt isä ei pysty maksamaan myötäjäisiä kolmelle tyttärelleen ja on jättämässä heidät kauhean kohtalon varaan. Nikolaus haluaa auttaa nöyryyttämättä häntä, joten hän tulee yöllä ja heittää kultapussin avoimesta ikkunasta sisään.

Versiot ovat eri mieltä yhdestä yksityiskohdasta, jolla on meille suuri merkitys. Yhdessä kulta vain vierii lattialle. Toisessa, jonka eläintieteilijä Desmond Morris kertoo kirjassaan Christmas Watching (1992), se putoaa sukkaan, joka on ripustettu tulen ääreen kuivumaan. Juuri tämä muunnelma jäi elämään: salainen lahja, joka jätetään yöllä tulisijan lähelle asetettuun vaatekappaleeseen.

Jotkut kertojat vaihtavat pussit kolmeen kultapalloon. Näistä kolmesta pallosta tuli yksi Pyhän Nikolauksen tunnuksista ja myös panttilainaajien merkki, sillä hän on heidän suojeluspyhimyksensä. Pyhimykseen liittyviä tapoja dokumentoiva St. Nicholas Center huomauttaa, että ne kuvataan usein appelsiineina tai jopa omenoina. Palaamme tähän sukan kärjessä.

Piispan koko tarina, hänen Nikean kirkolliskokouksensa vuonna 325 ja Bariin vuonna 1087 viedyt pyhäinjäännökset löytyvät artikkelista Kuka oli Pyhä Nikolaus?. Tässä seuraamme vain esinettä: ensin kenkää, sitten sukkaa.

Ennen sukkaa oli kenkä: ranskalaiset ja hollantilaiset puukengät

Vuosisatojen ajan Euroopan lapset eivät ripustaneet mitään: he asettivat esiin kenkänsä. He tekivät sen joulukuun 6. päivän, Pyhän Nikolauksen päivän, aattona, eivät jouluna. Fondation Napoléon kuvaa Pyhän Nikolauksen piparkakkuja ja suklaata käsittelevässä artikkelissaan tilannetta sellaisena kuin ranskalaiset lapset sen 1800-luvulla kokivat: illalla he asettivat puukenkänsä, sabots, takan juurelle, ja pyhimys palasi herkuilla lastatun aasin kanssa.

Kenkien sisältö riippui taloudesta. Sama artikkeli mainitsee leluja varakkaiden perheiden kengissä ja saksanpähkinöitä, hasselpähkinöitä tai hunajakakkuja kaikkien muiden kalosseissa. Siinä lainataan myös Pariisiin sijoitettua nuorta belgialaista asevelvollista, joka sai perheeltään korillisen makeisia Pyhän Nikolauksen yönä vuonna 1809. Lorrainessa, Itä-Ranskan maakunnassa, jonka suojeluspyhimys Pyhä Nikolaus on, joulukuun 6. päivän juhla ei koskaan kadonnut.

Alankomaissa ajatus on sama, mutta aasin sijaan on hevonen. St. Nicholas Centerin mukaan lapset asettavat kengän ikkunan, oven tai lämpöpatterin viereen ja sen kanssa piirustuksen, toivelistan sekä porkkanan tai heinää Sinterklaasin hevoselle. Joskus myös lautasellisen vettä. Aamulla he löytävät suklaakolikoita, oman alkukirjaimensa muotoisen suklaakirjaimen, pepernoten-pikkuleipiä ja pieniä lahjoja.

1940-luvulle asti hollantilaiset lapset löysivät lahjansa kengistään joulukuun 6. päivän aamuna. Nykyään pääjuhla vietetään 5. päivän iltana perheen ruokapöydän ääressä. Kenkä asetetaan yhä oven viereen useana iltana peräkkäin marraskuun lopussa ja joulukuun alussa.

Ranska säilytti kengän aina iskelmiinsä asti. Kappaleessa ”Petit Papa Noël”, jonka sanat kirjoitti Raymond Vincy, sävelsi Henri Martinet ja lauloi Tino Rossi vuonna 1946, lapsi pyytää Joulupukkia muistamaan hänen pienen kenkänsä. Levy on Ranskan historian myydyin single. Pieni kenkä on yhä kertosäkeessä.

Miten sukka päätyi New Yorkiin?

Siirtymä kengästä ripustettuun sukkaan näkyy 1800-luvun alun newyorkilaisissa teksteissä. Vuonna 1809 Washington Irving julkaisi teoksensa History of New York, satiirisen kronikan vanhasta hollantilaisesta siirtokunnasta. Ensimmäisessä painoksessa hän kirjoittaa, että kuvernööri Peter Stuyvesantin aikana Pyhän Nikolauksen päivä ei koskaan kulunut ilman lahjoja ja ”sukan ripustamista savupiippuun”. Seuraavissa korjatuissa painoksissa tavasta tulee ensimmäisten siirtolaisten ”hurskas seremonia”, ja sukka löytyy aamulla aina ”ihmeellisesti täyttyneenä”.

Irving kirjoitti humoristina, eikä mikään todista, että 1600-luvun siirtolaiset todella tekivät näin. Kohta kuitenkin vakiinnutti mielikuvan. Vuotta myöhemmin, 6. joulukuuta 1810, John Pintard tilasi kaivertaja Alexander Andersonilta kuvan New-York Historical Societyn ensimmäisille Pyhän Nikolauksen päivällisille. St. Nicholas Center kutsuu sitä pyhimyksen ensimmäiseksi amerikkalaiseksi kuvaksi, ja siinä näkyy lasten herkkuja takan ääressä roikkuvissa sukissa.

1. 1809Washington Irving mainitsee Pyhän Nikolauksen päivänä savupiippuun ripustetun sukan.
2. 1810Alexander Andersonin kuvassa tulisijan ääressä roikkuu herkuilla täytettyjä sukkia.
3. 1821Vihkosessa The Children’s Friend Santeclaus kulkee ”joka jouluaattona” lasten vuoteiden ja sukkien ohi.
4. 1823”A Visit from St. Nicholas” alkaa sukista, jotka on ripustettu savupiipun viereen ”huolella”.

William B. Gilleyn New Yorkissa julkaisema vihkonen vuodelta 1821 on tärkeä kahdesta syystä. Ensinnäkin vierailu ei enää tapahdu 6. joulukuuta vaan jouluaattona. Toiseksi vieras on nähnyt taloissa ”vuoteita ja sukkia”, mikä osoittaa, että lukija jo odotti esinettä. Tottelemattomille lapsille sama vihkonen jättää lelujen sijaan pitkän mustan koivuvitsan.

Kaksi vuotta myöhemmin, 23. joulukuuta 1823, Troy Sentinel julkaisi ilman tekijän nimeä runon, joka vuonna 1837 nimettiin Clement Clarke Mooren kirjoittamaksi ja jonka hän itse otti nimiinsä teoksessaan Poems vuonna 1844. Sen kolmas säe vakiinnutti sukan lopullisesti: ”The stockings were hung by the chimney with care”, sukat oli ripustettu huolella savupiipun viereen. Myöhemmin vieras ryhtyy sanaakaan sanomatta suoraan töihin ja täyttää kaikki sukat ennen kuin nousee takaisin hormia pitkin. Tästä viimeisestä liikkeestä kerrotaan artikkelissa Miksi Joulupukki tulee savupiipusta?.

Milloin sukat yleistyivät Britanniassa ja muualla?

Britanniassa perinteinen hahmo on Father Christmas. Pitkään hän edusti enemmän juhlimista ja iloa kuin lahjojen tuomista. Library of Congress ajoittaa Folklife Today -blogissaan vuonna 2018 julkaistussa Stephen Winickin kirjoituksessa amerikkalaisen mytologian, rekeineen ja lentävine poroineen, saapumisen 1860-luvulle.

Hahmot alkoivat sulautua yhteen 1870-luvulla. Sama kirjoitus lainaa Oxford Dictionary of English Folklore -teosta: vuoteen 1883 mennessä Englannissa vieraillut ranskalainen kirjoitti yleisesti tunnettuna asiana, että Father Christmas tulee alas savupiipuista ja laittaa leluja ja makeisia sukkiin.

Italialla on oma sukkansa, eikä se liity jouluaattoon lainkaan. La Befana, luudalla lentävä vanha nainen, tulee tammikuun 5. päivän yönä, loppiaisen aattona, ja täyttää kilttien lasten sukat makeisilla. Muut saavat hiiltä. Esittelemme hänet muiden lahjojen tuojien rinnalla artikkelissa Kuka tuo joululahjat eri puolilla maailmaa?.

Mitä joulusukkaan laitetaan?

Englannissa tälle on oma sanansa: Yhdysvalloissa stocking stuffers, Britanniassa stocking fillers. Sillä tarkoitetaan pieniä lahjoja, jotka mahtuvat sukan sisään, erotuksena kuusen alla oleviin paketteihin. Joissakin perheissä sukka avataan ensimmäisenä, aamunkoitteessa, ennen kuin aikuiset ovat heränneet. Toisissa se on lasten joulun sydän.

Miksi sukan kärjessä on appelsiini?

Appelsiini johtaa suoraan takaisin legendaan. St. Nicholas Center selittää, että Nikolauksen antama kulta kuvataan usein kultapalloina, joita puolestaan symboloivat appelsiinit tai omenat. Sukan kärkeen laitettu appelsiini muistuttaa siis pyhimyksen lahjasta.

Entä hiilenmurikka?

Hiilellä uhkaaminen kuuluu samaan sukuun kuin vuoden 1821 vihkosen koivuvitsa. Länsimaisessa perinteessä lapsi, joka on käyttäytynyt huonosti koko vuoden, saa vain hiilenmurikan. Alankomaissa lapset saattoivat ennen saada perunan tai pienen suolapussin. Italian Befana puolestaan jättää hiiltä lapsille, jotka eivät olleet kilttejä.

• Appelsiini tai klementiini Pyhän Nikolauksen kullan muistoksi.
• Saksanpähkinöitä ja hasselpähkinöitä kuten 1800-luvun kalosseissa.
• Suklaakolikoita, perintönä hollantilaisista kengistä.
• Lapsen alkukirjaimen muotoinen suklaakirjain.
• Pieni lelu, kynä tai pokkarikirja.
• Lappu Joulupukin omalla käsialalla.

Viimeinen on talomme erikoisuus. Lapset, jotka ovat kirjoittaneet Joulupukille, tietävät, että vastaus voi piiloutua sukan pohjalle yhtä hyvin kuin postilaatikkoon.

Mihin sukan voi ripustaa, jos savupiippua ei ole?

Aluksi lapset käyttivät yksinkertaisesti jotakin arkisukistaan. Sitten tulivat juhlaa varten tehdyt, isommat ja koristellut sukat. Nykyään monet perheet ompelevat tai neulovat omansa ja kirjovat jokaisen nimen sukan varteen, jotta Joulupukki ei koskaan sekoita, kuka saa mitäkin.

Savupiippua ei enää tarvita. Sukkia ripustetaan sängynpylväisiin, ovenkahvoihin, kuusen alaoksalle tai portaiden kaiteeseen. Perinne vaatii vain, että ne ovat tyhjiä, näkyvillä ja valmiina ennen kuin lapset nukahtavat. Vuoden 1821 vihkonen mainitsi jo vuoteet yhtä usein kuin sukat.

Kenkää suosivilla perheillä on historia puolellaan: se on sukkaa useita vuosisatoja vanhempi. Mikään ei estä tekemästä molempia, kenkä Pyhän Nikolauksen päivälle 6. joulukuuta ja sukka 24. päivälle. Väliin jäävien päivien laskemiseen joulukalenterimme avaa yhden luukun päivässä.