Onko Joulupukki tonttu? Tutkimus eräästä sanasta vuodelta 1823

Miksi Joulupukkia sanotaan tontuksi?

Kaikki alkaa yhdestä säkeestä, mutta muukin runo vie samaan suuntaan. Jo ennen kuin sana *elf* mainitaan, keskellä yötä herännyt kertoja näkee saapuvan ”a miniature sleigh, and eight tiny reindeer”, pienoisreen ja kahdeksan pikkuruista poroa. Ajajana on ”a little old driver, so lively and quick”, pieni vanha ukko, vilkas ja nopea.

Seuraava kuvaus on pienikokoisesta hahmosta. Hän on ”dressed all in fur, from his head to his foot”, nokinen ja tuhkainen, ja hän muistuttaa kulkukauppiasta, joka avaa nyyttinsä. Hänellä on ”a little round belly”, pieni pyöreä vatsa, ja ”droll little mouth”, hassu pieni suu kaaren muotoisena, ja hän puristaa hampaissaan piipun vartta. Runo kasaa sanoja *little*, *tiny* ja *miniature* ikään kuin kutistaakseen kaiken katon mittakaavaan.

Sitten tulee lähtö. Vieras painaa sormen nenänsä sivulle, nyökkää ja nousee savupiippua ylös. Tavallisen kokoiselle vanhukselle temppu olisi järjetön. Tontulle se on melkein arkipäivää. Vuonna 2014 Buffalossa sijaitsevan Canisius-yliopiston artikkeli tiivisti runon Joulupukin näin: ”a little guy”, pieni ukkeli, joka kulkee hormeja ylös ja alas kuin aave.

Mitä sana ”elf” tarkoitti vuonna 1823?

Englannin sana *elf* tulee muinaisenglannin sanasta *ælf*. Sillä on serkkuja kaikissa germaanisissa kielissä: muinaisnorjan *álfr* ja muinaisyläsaksan *alp*, joka tarkoittaa pahansuopaa henkeä. Kielitieteilijät liittävät sen juureen, joka merkitsee ”valkoista”, samaan kuin latinan *albus*. Alkuperäinen haltija oli ehkä ”valkoinen”, ”loistava”. Sen jälki näkyy myös nimissä kuten Alfred, kirjaimellisesti ”haltijoiden neuvo”.

Nämä ensimmäiset haltijat eivät olleet pieniä. Vuonna 1590 teoksessa *The Faerie Queene* Edmund Spenser puhuu vielä ihmisen kokoisista olennoista. Käänne tapahtuu samoihin aikoihin teatterissa. Näytelmässä *Kesäyön unelma*, noin vuonna 1595, Shakespeare tuo näyttämölle pikkuruisia, ilmavia haltijoita. Yhdessä runoilija Michael Draytonin kanssa hän vakiinnuttaa kahdeksi vuosisadaksi ajatuksen, että haltija on keijun tavoin taskukokoinen olento.

Juuri tämä merkitys oli vuoden 1823 kirjoittajan mielessä: pieni, vilkas, vähän veijarimainen olento toisesta maailmasta. Yksitoista vuotta aiemmin, vuonna 1812, Grimmin veljekset olivat julkaisseet sadun *Tontut ja suutari*, jossa kaksi pientä miestä, saksankielisen alkuperäisen *Wichtelmänner*, viimeistelee joka yö salaa köyhän suutarin kengät. Kun pariskunta ompelee heille kiitokseksi vaatteet, he lähtevät tanssien eivätkä palaa enää. Tonttu, joka tekee yöllä työtä ilahduttaakseen näyttäytymättä: kuva sopi hyvin joulurunon kirjoittajalle.

Entä ranskan sana ”lutin”?

Se tulee paljon kauempaa. Trésor de la langue française -sanakirjan mukaan *lutin* polveutuu latinan *Neptunus*-sanasta, meren jumalasta, josta tuli antiikin lopulla pakanallinen demoni. Chrétien de Troyes kirjoittaa noin vuonna 1176 *netun*, Wace kirjoittaa *luitun*. Sana kääntyi luultavasti kohti sanaa *nuit*, yö, koska nämä henget liikkuivat öisin, ja sitten kohti sanaa *luitier*, painia. Du Bellay kirjoittaa *lutin* vuonna 1558, ja vuodesta 1680 sana tarkoittaa myös vilkasta ja vallatonta lasta. Ranskankielinen käännös ”joyeux vieux lutin” sanoista *jolly old elf* osuu siis oikeaan.

Oliko Joulupukki pieni jo ennen vuotta 1823?

Kaksi vuotta ennen runoa, vuonna 1821, newyorkilainen kirjanpainaja William B. Gilley julkaisee pienen taskukirjasen *The Children’s Friend*, joka annettiin uudenvuoden lahjaksi lapsille ”viidestä kahteentoista ikävuoteen”. Siinä on runo *Old Santeclaus with Much Delight* ilman tekijän nimeä, kuvitettuna kahdeksalla värikuvalla. Ne ovat ensimmäiset julkaistut kuvat Joulupukista ja ensimmäinen kivipainon käyttö Yhdysvalloissa.

Tämä Santeclaus saapuu jouluaattona eikä enää 6. joulukuuta, Pyhän Nikolauksen päivänä. Hän ohjaa poroa kattojen ja lumisten aukeiden yllä, ja hänellä on jo punaista yllään. Hänessä on myös ankarampi piirre: tottelemattomille lapsille hän jättää pitkän mustan koivuvitsan. Kirjanen ei kerro hänen kokoaan. Kuvat taas näyttävät hänet katoilla savupiippujen mittakaavassa.

Jo aiemmin, vuonna 1809, Washington Irving oli tehnyt Pyhästä Nikolauksesta newyorkilaisen hahmon teoksessaan *Historia New Yorkista*. Canisius-yliopisto korostaa, ettei Irvingin Nikolaus ole vielä tuntemamme iloinen vanha tonttu. Koko tarinan siitä, miten piispasta tuli newyorkilainen hahmo, voit lukea artikkelista Joulupukin tosi tarina.

Miten Joulupukki kasvoi?

Päävastuullinen on Thomas Nast. Hän saapui Yhdysvaltoihin noin kuusivuotiaana vuonna 1846 ja piirsi sisällissodan aikana *Harper’s Weekly* -lehdelle. Lehden kannessa 3. tammikuuta 1863 hänen ensimmäinen Joulupukkinsa jakaa lahjoja unionin leirissä tähtitakissa ja raidallisissa housuissa. Vuosien 1863 ja 1886 välillä Nast julkaisee lehdessä 33 joulukuvaa.

Piirros piirrokselta hän vakiinnuttaa hahmon. Canisius-yliopiston mukaan Nast muuttaa Joulupukin Mooren ”iloisesta vanhasta tontusta”, pienestä ukkelista, valkopartaiseksi hyväntuuliseksi jättiläiseksi, ja piirtää hänet luonnollista kokoa suuremmaksi, koska sellaisena me häntä odotamme. Vuonna 1866 hän näyttää Joulupukin pajassaan tekemässä keinuhevosia ja ompelemassa nukenmekkoja, lasten käytöstä seuraava kirja käden ulottuvilla.

1. 1821*The Children’s Friend*: ensimmäiset kuvat Santeclausista katoilla poron kanssa.
2. 1823Troyn runo kuvaa hänet ”jolly old elfiksi”, jolla on pienoisreki.
3. 1863Thomas Nastin ensimmäinen Joulupukki *Harper’s Weeklyn* kannessa.
4. 1866Nast näyttää hänet pajassaan lelujen keskellä.
5. 1881”Merry Old Santa Claus”, Nastin kuuluisimmaksi jäänyt muotokuva.

Delawaren taidemuseo, jolla on Nast-kokoelma, pitää häntä myös ensimmäisenä, joka mainitsi Joulupukin asuvan Pohjoisnavalla ja pitävän pajaa. Mies, joka johtaa maailmanlaajuista lelutehdasta, tuskin mahtui pienoisrekeen. Vuoden 1823 tonttu katosi kuvista, kuten kerromme artikkelissamme kuinka vanha Joulupukki on.

Nisse ja tomte: Joulupukin pohjoismaiset serkut

Skandinaviassa sukulaisuus Joulupukin ja pienten olentojen välillä on vielä suorempi. Tanskan ja Norjan *nisse*, Ruotsin *tomte* ja Suomen *tonttu* ovat kansanperinteen kotihenkiä. Ne asuvat maatalon, navetan tai ladon lattian alla, vartioivat eläimiä ja auttavat töissä, jos niitä kohtelee kunnolla. Loukkaantuessaan ne tekevät kepposia.

Niiden koko vaihtelee kertomuksesta toiseen. Ruotsalainen perinne puhuu kyynärästä, noin 60 senttimetristä, ja eräs ruotsalais-amerikkalainen lähde 60:stä 90 senttimetriin. Niillä kuvataan olevan punainen myssy ja harmaat villavaatteet. Perinteinen tanskalainen nisse on parraton kuin lapsi: parta tuli myöhemmin. Jouluaattona niille jätetään kulhollinen puuroa voin tai hunajan kanssa, tai Norjassa *rømmegrøtiä*, kermapuuroa.

1800-luvulla näistä maatilan vartijoista tulee lahjojen tuojia. Jo 1840-luvulla tanskalaiset taiteilijat kuvaavat nissen tuomassa joululahjoja. Ruotsissa Jenny Nyström kuvittaa Viktor Rydbergille teoksen *Pikku Viggin seikkailut jouluaattona* vuonna 1875 ja sitten runon *Tomten* vuonna 1881. Tukholman Nationalmuseum pitää häntä ensimmäisenä ruotsalaisena taiteilijana, joka antoi perinteiselle Joulupukille oman luonteen. *Jultomte*, joulutonttu, oli syntynyt.

Nimi itsessään kertoo tästä kohtaamisesta. Erään oletuksen mukaan *nisse* tulee nimestä Niels, Nikolauksen tanskalaisesta muodosta, mikä tekisi siitä Pyhän Nikolauksen pikkusukulaisen. Sana *tomte* puolestaan tulee sanasta *tomt*, tontti, jolle talo rakennetaan. Jos haluat nähdä, millä nimellä Joulupukkia kutsutaan kussakin Pohjolan maassa, lue Joulupukin nimet maailmalla.

Mistä pajan tontut tulevat?

Jos Joulupukki kasvoi, kuka otti tontun roolin? Kokonainen joukkue. Usein luetaan, että Louisa May Alcott, myöhemmin *Pikku naisten* kirjoittaja, olisi ensimmäisenä puhunut joulutontuista noin vuonna 1855 kirjoitetussa kokoelmassa *Christmas Elves*. Library of America kehottaa varovaisuuteen: Alcott oli kaksikymmentäkolmevuotias, kokoelmaa ei koskaan julkaistu ja käsikirjoitus on kadonnut tai tuhoutunut. Kukaan ei tiedä, miltä hänen tonttunsa näyttivät.

Ensimmäinen laajalti levinnyt kuva on paremmin dokumentoitu. Vuonna 1873 philadelphialaisen naistenlehden *Godey’s Lady’s Bookin* joulukansi näyttää Joulupukin lelujen ja tonttujen ympäröimänä kuvatekstillä: ”Tässä käsitys valmisteluista, joita tehdään, jotta lapset saisivat lelunsa jouluna.” Vuonna 1876 Austin Thompson julkaisee pyhäkouluille tarkoitetun satunäytelmän *The House of Santa Claus*, joka toistaa ajatuksen.

• 1932: Walt Disney julkaisee lyhytelokuvan *Santa’s Workshop*, jossa Joulupukki ja hänen tonttunsa valmistelevat kierrosta.
• 1964: nukkeanimaatio *Petteri Punakuono* antaa tontuille näkyvän pääroolin.
• 1985: *Santa Claus: The Movie* esittää heidät käsityöläisten kiltana, joka valmistaa lelut käsin.
• 1994: elokuvassa *Joulupukki* tonttuja näyttelevät lapset ja nuoret.

Siitä lähtien roolijako on pysynyt vakaana: ihmisen kokoinen Joulupukki ja hänen ympärillään tontut, jotka valmistavat, paketoivat ja hoitavat poroja. Tontuillamme on oma sivunsa, ja heidän työstään kerrotaan tarkemmin artikkelissamme keitä ovat Joulupukin tontut.

Taikaolentojen kasvattama ihminen

Monet tarinat ovat ratkaisseet kysymyksen omalla tavallaan: Joulupukki ei ole tonttu, mutta hän kasvoi heidän keskuudessaan. Ensimmäisen kirjoitti *Ihmemaa Ozin* kirjoittaja L. Frank Baum. Teoksessa *The Life and Adventures of Santa Claus*, joka julkaistiin vuonna 1902 Mary Cowles Clarkin kuvittamana, Burzeen metsästä löytää vauvan Ak, ”maailman mestarimetsänvartija”. Nymfi Necile adoptoi lapsen ja antaa hänelle nimen Neclaus, josta Claus on lyhennys.

Baum painottaa yhtä seikkaa: Claus on kuolevainen, ja hän kasvaa päivä päivältä kuolemattomien keskellä. Teksti jopa tarkentaa, ettei hän ”ollut koskaan ollut kovin pitkä mies”. Kukkia vartioivat ryllit antavat hänelle väriaineensa lelujen maalaamiseen. Eläimiä vartioivat knookit antavat lopulta kahden hirven, Glossien ja Flossien, vetää hänen rekeään, mutta vain jouluaattona. Kun hän vanhenee, Ak ehdottaa kuolemattomille, että nämä antaisivat hänelle Kuolemattomuuden viitan. Äänestys päättyy myönteisesti, ja viitta on siitä lähtien osa hänen olemustaan.

Sama kaava palaa televisioon vuonna 1970: Rankin/Bassin elokuvassa *Santa Claus Is Comin’ to Town* vauva Krisin ottaa hoiviinsa Kringlen perhe, leluja valmistavat tontut. Vuonna 2003 Jon Favreaun elokuva *Elf* kääntää asetelman. Orpokodin vauva livahtaa Joulupukin säkkiin, päätyy Pohjoisnavalle ja kasvaa tonttujen keskellä Bob Newhartin esittämän Isä Tontun adoptoimana. Will Ferrellin esittämä Buddy luulee olevansa tonttu aikuisikään asti. Kuvauksissa käytettiin pakotettua perspektiiviä digitaalisten tehosteiden sijaan, jotta hän näyttäisi valtavalta heidän rinnallaan.